Karhu samalla apajalla

Teinivuosina olin ollut parina keväänä Luironjoen uitossa - moporahoja tienaamassa. Tuolta ajalta mieleeni on jäänyt Sotso-oja josta Luiron vahimmat uittomiehet kertoivat saaneensa menneinä vuosina hyvänkokoista tammukkaa.

Ehti kulua kaksi vuosikymmentä kunnes tuo mileenjäämäni johdatti minut ottamaan selkoa, olisiko niihin silloisiin uitonmiesten puheisiin mitenkä paljon perää. Taikka kunhan vain uteliaisuudessani päätin lähteä katsomaan minkälaista pöhinää siellä mahtaisi vielä olla.

 Katsoin kartalta autolla ajettavan reitin joka sivuaisi lähimmin Sotso-ojan latvoja. Sieltä ajattelin lähteä kokeilemaan onneani alaspäin kohti Luironjokea.

Olin röykkyyttänyt Lautaselän nousun alkuun kehnonlaista metsäautotietä mutta siitä nousu ylös Lauttaselän harjulle oli ihan kammottavassa kunnossa - kevään sadevedet oli vanhat ajourat syövyttänyt niin syviksi, että jos autoni olisi pudonnut niihin se olisi jäänyt pohjasta kiinni ja matkanteko olisi tyssännyt siihen. Pelastus ilman isompaa konevoimaa ei sieltä olisi ollut mahdollista. Niinpä päästyäni laelle en enään lähtenyt laskemaan alas pohjoseen, Luiron suuntaan vaan käänsin kärryni nokan valmiiksi takaisinpäin, toivoen siten selviytyväni sieltä vielä omin neuvoin pois.

 Lauttaseljän päällä heitän onkivehkeeni ja evääni sisältävän repun selkääni. Repun kantimia olkapäilleni kohotellessa aistiini  pukkautuu tuoreen saunavihdan tuoksu. Mistähän tänne mäntykankaalle näin voimakas lehtimetsän tuoksu ? - ihmettelen ympäsistöä silmätellen. Sitten muistuukin eilinen metsäretki – palatessani olin sujauttanut juhannussaunavastakset reppuuni. Tuore saunavihdan tuoksu sai ajatukseni palaamaan eilisiltaiseen juhannussaunaan.

 Oijustan Lauttaselän koillisrinnettä Sotso-ojan latvoille, kohti Kivitunturilta rämiälle laskevaa luoteisrinteen pohjukkaa, josta puroa alavirtaan onkipaikkojen etsinnän aloittaisin. Miljoonittaiset sääskiparvet parveilevat häälennollaan ympärilläni. Lohduttaudun lausahduksellani - haitanneepiko nuo mithän. Vähän väliä puhaltelen suupieliini, pitäen itikat loitommalla kasvojeni alueelta – jo lapsena Lapissa opin tavan.

Laskeudun rämeikköön jota askeltaessa alan odotella kohta puronvarren kohtaavani. Yht´äkkiä edessäni oli lirisevä puro johon oli oli pakko pysähtyä kartalta vahvistamaan paikkani. Aika vaatimattomana naverona se siinä lirisee - ajattelen mielessenä. Täytynee laskeutua vähän alemmas ennenkuin otan ongen käsille - itsekseni puhelen.

 Lähden reippain askelin alaspäin, silmätellen samalla sopivaa onkipaikkaa. Tovin käveltyä löytyi ensimmäinen heikkovirtainen pienehkö purolaajentuma – lompolo. Tuohon jo varmaan saan perhoni ujutettua - tuumailen. Lähestyn kohdetta askeleitani varoen. Myös varjoani varjelen ulottumasta puroon. Saan pintaperhon ujutettua lompolon ylävirran puolelle ja alan odotella perhon lipuessa pikkuhiljaa alajuoksua kohti. Yht´äkkiä keskittymiseni raukesi selkäni takaa kuuluvaan rasahteluun. Porot sielä varmaan – puhelen itsekseni. Tai sitten se on hirvi. Jokohan se kelois tähän aikaan sarviaan rämiäkeloon – arvuuttelen itselleni ja hyppäytän perhoa takaisin yläjuoksun suuntaan.

 Olen tullut jo tovin matkaa purovartta alaspäin onkien ilman saalista. Keskittymistäni onkimiseen on alkanut häiritä tunne, että minua seurataan - rasahtelu pysähtyessäni ongelle on selän takana yhä vaan jatkunut. Olen joutunut vilkuilemaan taakseni nädäkseni seuraajan. Alan epäillä, että salautuva seuraaja voisi hyvinkin olla karhu.

 Aurinko on laskenut metsäntaa pohjoiseen. Alkaa olla keskiyönseutu kun lähestyn   Lauttaseljältä Sotso-ojalle laskevaa metsäautotietä. Eteeni aukeaa Sotso-ojasta siihenastisista näkemäni lompoloista laajin. Tästähän minä pystyn perhoa jo vähän heittämäänkin. Jos tästä ei tammukka onkeeni käy lopetan onkimisen ja päädyn tulokseen, ettei purossa enään tammukkaa ole tai sitten perhoni ei vain niille kelpaa – puhelen puoliääneen virittäessäni onkea täyteen mittaan.

 Lähestyn varovin askelein lompoloa. Nyt ei ainakaan varjoani tarvitse varoa, joten voin naakia lähemmäs heittämään - ajattelen itsekseni. Perhon laskeutuessa lompolon pintaan se samantien muljahtaa pinnassa ja perho on hävinnyt. Teen nopean vastaiskun ja kala on kiinni pyristellen niin perkuleesti. Polskien välillä pinnassa, että erämaan hiljaisuuden rikkoo sellainen molske, että selän takaakaan ei rasahtelut enään häiritse. Silti sinne vain tulee välillä vilkaistua.

Olen huomioinut takanani parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan tummanpuhuvan kallionlohkareen joka yön hämärässä alkaa muistuttaa jo jättiläiskarhua.

Tammukoita tulee solkenaan joka heitolla. Eikä mennyt kauaakaan kun perholaukku jo täynnä hyvänkokoisia tammukoita. Alan lopetella, kasaten vapaani reppuun kun tulee taasen tarve vilkaista taakseni. Karhu perkele! Sähähdän jähmetyn paikoilleni - karhu oli pää pörhöllään kurkannut kiven takaa. Adrealiini syöksähtää vereeni. Sydän meinaa hakata rinnasta ulos. Alan rauhoitella itseäni: älä panikoi, ota rauhallisesti, älä tee mitään äkkinäistä, ole niinkuin et olisi mitään huomannutkaan ja jätä nuo laukusta muljahtaneet tammukat maahan karhulle.

 Jätän muutamat laukusta pudonneet tammukat onkipaikalle ja lähden taakse vilkaisematta rauhallisin askelin alaspäin puronvartta, aivankuin aikoisin jatkaa vielä onkimista. Käveltyäni viitisenkymmentä metriä taakseni vilkasematta, päätän uskaltaa lähteä kaartamaan vasemmalle kädelle pois purolta, kohti sadanmetrin päässä olevaa metsäautotietä. Kun olen mielestäni kaartanut kohtaan, josta arvelen näkeväni sen kiven taakse josta minua oli tarkkailtu, uskallan pysähtyä vilkaisemaan taakseni kiven suuntaan. Ei näy liikehdintää – huokaan helpotuksesta. Liekö tuo alkanut herkutella tammukoillani - arvuuttelen ja lisään vauhtia askeliini autolle päin.

 Vasta autolle päästyäni koen jännitykseni laukeavan ja huomaan reppua selästä laskiessani käsieni vapisevan. Otan eväsleivän repusta ja istun autoon odottamaan vapinan tasottumista ennenkuin läden laskettelemaan Lauttaselän karmeaa rinnettä alas, uusia jännityksiä kohti.

Koronakarantteenissa Vappuna 20