Uusimmat kommentit

13.09 | 02:04

Hieno tarina harrastuksen ja ammatin sulautumisesta yhteen. On onni, kun saa kokea työnsä mielekkäänä ja mielenkiintoisena

25.06 | 10:51

Miksikähän ei minun ruusu Rose Peace ala kukkimaan, on ruukussa , ei upun nuppua, muuten rehevä?

27.01 | 11:20

Kiitos kun tutustuit sivuihin!

16.04 | 02:35

Tuli nyt katsottua kun Äiti kuoli piti tulla kesänä käymään Gorona esti viime vuonna

Jaa tämä sivu

Synnyinkotini kenttää.  Äärimmäisenä oikealla isä Iivarin-. keskellä isoisäni Ollin- ja vasemmalla setäni Eemelin asuinkentät Tallavaaran rinteellä.

Synnyinkotini kenttää. Äärimmäisenä oikealla isä Iivarin-. keskellä isoisäni Ollin- ja vasemmalla setäni Eemelin asuinkentät Tallavaaran rinteellä.

VARSITIENI VIRSTANPYLVÄITÄ

SYNTYMÄ

Synnyin Lapissa Pelkosenniemen Kairalan kylään, Tallavaaran rinteellä Similän tilan saunassa 06.12.1942. Eli itsenäisyyspäivänä toisen mailmansodan keskelle.

Syntymäni ilon aiheuttajina olivat Iivar Tallavaara ja hänen aviopuolisonsa Martta Tallavaara os. Karila.

LAPINSODAN EVAKKO

Syntymäni jälkeen ensimmäiset muistikuvani ovat evakkoreissulta Toholammilta. Tulloin sain tietääkseni ensimäisen sekäsaunani evakkoisännän kädestä - olin löytänyt ulkovajasta timpurin naulalaatikon vasaroineen ja ymmärtämättömyyttäni hakannut nauloja lihanhakkuupölkkyyn.

Samalta evakkoreissulta muistuu mieliini myös Äitini kertomus, että hän oli takiani hädässään joutunut käymään yöllä navetassa maitovarkaissa - myöhemmin lääkäri oli todennut minun sairastaneen varhaislapsuudessa riisitautia. Että heikoilla eväillä meni evakkoreissuni.

Myöhäisin evakkoreissuni muisto on palaaminen Toholammilta kotikylääni Kairalaan tätini Saima Marttiinin hoteisiin pitämään kortteeria koska oma kotipesämme Tallavaaran rinteeltä oli sodan tuoksinnassa poltettu. Koko Kitisenjoen itäpuoli Kairalan kylästä oli noussut savuna ilmaan - Lapin sota. 

Saima-tädin- ja Jalmarin talopuolikkaan päätyä veljesten Eino ja Jalmari Marttiinin talosta, Kuvattuna Tallavaaran laelta.  Kuva: Tapio Tallavaara v. 2008.

Saima-tädin- ja Jalmarin talopuolikkaan päätyä veljesten Eino ja Jalmari Marttiinin talosta, Kuvattuna Tallavaaran laelta. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2008.

Varsinainen muisto Marttiinilta on se kun serkkuni Astan kädestä pitäen kävelimme yhdessä pitkin sakeaa heinäpeltoa, vierelläni iso itseni korkuinen musta koira jota kovasti pelkäsin. Heinäpellossa kulkiessamme en nähnyt muuta kuin vierellä pelkäämäni koiran ja Astan käden josta pidin lujasti kiinni - heinikko oli itseäni paljon korkeampaa.

Marttiinilla pidimme kortteeria kunnes uusi asuinkenttä rakennuksineen valmistui Kitisen joen töyräälle. Vanha raunioineen sai jäädä Tallavaaran rinteelle.  Muuttaessamme uuteen kotiin nimesivät vanhempani asuinrakennuksen Pikkupirtiksi. Olihan se pieni verrattuna vanhaan. Kuitenkin siinä meitä mahtui enimmillään asumaan yhdeksän isäni perheenjäsentä sekä lisäksi setäni Eemelin orvoiksi jääneistä lapsista Huuko ja Osmo. Eli yksitoista henkilöä meitä mahtui siinä muutaman vuoden ihan sopuisasti asumaan. Huuko ja Osmo raivasivat ja rakensivat Pikkupirtistä käsin asuessaan omaa uutta kotiaan sodassa palaneen raunioille samanaikaisesti kun isänikin rakennutti meille tilavampaa kotia asuttavaksi. Vaikka olin kovasti innoissani odottaessa päästä uuteen isompaan kotiin niin silti oli haikea mieli ajatella jättää Pikkupirtti ja siihen liittyvät muistot kuten kaivonkaivaja "isistä", hänen sylistään jossa olin monet talvi-illat saanut kiikkustuolissa piisivalkean loisteessa kuunnella hänen tarinoitaan, joista varmasti kaikki lapset tykkäsivät. 

Tilavampaan hirsiseen asuirakennukseen muutettiin asumaan sen valmistuttua 1949. Tuolloin olin jo saanut ensimmäiset sarkakankaiset pussihousut ja lapikkaatkin jalkaani. Noista asusteitteni tunnusmerkeistä koin itseni jo aikuistumisen kynnykselle saapuvaksi, vaikka kylläkään ' Työmies'- tupakka-askia ei vielä pussihousujeni taskuun sallittukaan. ' Työmies' suupielessä tuolloin oli poikasten mielestä varttuneen miehen tunnusmerkki.

Aikuistumisen tunnettani vahvisti vielä seikka kun vanhin veljeni Timo otti minut mukaansa sadinpolkuja askeltamaan, periäkseni tärkeän tehtävän myöhemmin häneltä. Olinhan toki jo aiemmin ollut erästäjä Huugo-serkun opissa ansa- ja sadin polkua käsikädessä taapertamassa Honkapalossa. Mutta Timon kanssa sain jo riistareppua selässäni kantaa - se oli jo miehekästä toimintaa. Tuolloin sadinkeinomme kulki reittiä Honkapalo - Emäkuvanen - Vittamaa - Poromaa - Ketunpesäharju. Sen kävi läpi päiväseltään aamuhämärästä iltahämärään. 

Sodan jälkeen rakennettua Similän tilan uutta asuinkenttää. Navettarakennus purettu 1975, tilalla kasvaa etualan istutettu koivikko.

Marttiinin veljesten taloa Pyhätunturin maisemassa, näkyvissä pohjoispuoli eli Jalmarin ja Saimatädin puolikas.

Marttiinin veljesten taloa Pyhätunturin maisemassa, näkyvissä pohjoispuoli eli Jalmarin ja Saimatädin puolikas.

Sodan jälkeen rakennettua Similän tilan uutta asuinkenttää. Navettarakennus purettu 1975, tilalla kasvaa etualan istutettu koivikko.

Similän uudisrakennuksen etupihaa. Iivari Tallavaaran jälkeen tehty pientä ylläpitokunnostusta. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2016.

Similän uudisrakennuksen etupihaa. Iivari Tallavaaran jälkeen tehty pientä ylläpitokunnostusta. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2016.

Similän takapihaa. Kuva: Tapio Tallavaara v.2016

Similän takapihaa. Kuva: Tapio Tallavaara v.2016

Similä Kitisenjoelta kuvattuna. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2010.

Similä Kitisenjoelta kuvattuna. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2010.

Kairalan kylämaisemaa Kitisenjoen itäpuolella. Vaaramaisemat: oikealla Tallavaara ja vasemmalla Ylivaara. Kuvattuna Kairalan sillalta.  Kuva: Tapio Tallavaara v. 2013.

Kairalan kylämaisemaa Kitisenjoen itäpuolella. Vaaramaisemat: oikealla Tallavaara ja vasemmalla Ylivaara. Kuvattuna Kairalan sillalta. Kuva: Tapio Tallavaara v. 2013.

Kairalan kylän eteläisen osan maisemaa Kitisenjoen länsirannalla. Kuvattuna Similän rantasaunalta. Kuva: Tapio Tallavaara v.2016.

Kairalan kylän eteläisen osan maisemaa Kitisenjoen länsirannalla. Kuvattuna Similän rantasaunalta. Kuva: Tapio Tallavaara v.2016.

HARRASTUKSESTA LEIPÄTYÖ

Oltiin eletty olympiavuoden 51 kevättalvea. Lapissa tuolloin influenssaepidemia Aasialainen. Olin ollut kuumehoureisena sairasvuoteella jo muutaman vuorokauden kun hätääntyen heräsin sairasvuoteella virrenveisuuseen joka kuului jostakin yläpuoleltani. Ahdinkooni pukkasi ajatus kuolemasta, ettäkö minulle jo virsiä veisataan. Karistettuani isommat rääpät silmiltäni huomasin vuoteeni yläpuolelle ilmestyneen uuden kapistuksen – Timo-veljeni oli savotoilta palatessaan rahoissaan ostanut Helsingin olympiakisoja varten radion joka siinä seinällä aamuhartauttaan veisasi. Siinä toipilaana maatessani tuli pohdiskeltua miten ihmeessä se ääni ja musiikki sieltä kaukaa Oulusta ja kauempaakin siihen radiokapistukseen tuli. Aikani pohdiskeltua päätin tuon seikan vielä joskus tulevaisuudessa itselleni jotenkin perinpohjin  selvittää.

Timo-vejeni opiskeli kirjeopiston kautta piirustusta. Uteliaana tulin kerran selailtua salaa hänen opintovihkojaan, josko itsekin alkais piirtelemään niillä samoilla vihkojen opeilla. Tuolloin käteeni osui kirjeopiston kurssiluettelo jossa oli myös maininta radiotekniikan- tai jotain siihen viittaavasta kurssista. Nimeä en tarkemmin jaksa enää muistaa.

Isältä kerjäämillä rahoilla tilasin ensimmäisen satsin radiotekniikan opintovihkosia, jotka muistaakseni jäi myös viimeiseksi - isälle selvisi mihin tyhjän toimitukseen olin häneltä saamani rahat tuhlannut. Isämme ei tuolloin ollut kovin ymmärtäväinen lastensa harrastuksista joihin tarvittiin rahaa. Sen kyllä hyvin ymmärsin sodanjälkeistä jälleenrakentamistaustaa vasten – rahalle löytyi aina parempaa käyttöä. Isän mielestä harrastukset oli vain tyhjän toimitusta jossa haaskaantui hyvää työaikaa. Lausuman sai kuulla varsinkin heinän- ja elonkorjuun aikaan.

Opintovihkot kuitenkin riittivät, että pääsin hyvään alkuun. Niistä kävi selville yleiskuva miten ääni-informaatio kulkeutuu avaruuden kautta radiovastaanottimella kuunneltavaksi. Eli näin se minulle silloin yksityiskohtaisemmin selkeni: radiolähetyksessä avaruuteen synnytetty sähkömagneettinen aaltoliike - kantoaalto - jonka selässä ratsastaa  kuultavaksi tarkoitettu ääni-informaatioaalto eli amplitudimodulaatio. Nämä sähkömagneettiset komponentit sitten indusoituu avaruudesta radioantenniin josta ne vahvistetaan ja ääni-informaatio ilmaistaan siitä kantoaallon selästä.

Opintovihkosissa käsiteltiin myös radiotekniikkaan liittyviä elektroniikan komponentteja kuten: vastukset ohmin-lakeineen, kondensaattorit, kelat ja tärkeimpänä elektroniputki eli toiselta nimeltä radioputki. Muistaakseni viimeisin opintovihko päättyi yksiputkisen radion kytkentäkaavioon. En ole siitä kuitenkaan ihan varma – sen aikaisia yksityiskohtia ei jaksa enää muistaa.

Olin rakennellut radioita yksiputkisesta-kuusiputkiseen superradioon saakka, päätyen lopuksi  seitsenputkiseen ula-radioon joka oli siihen aikaan radiotekniikan huippua. Elektroniikan komponentteja käytin suurelta osin vanhoista rikkinäisistä radioista joita sain kylän isänniltä kuten: Lakson Matti, Lakson Aukusti ja Viertola joka lahjoitti myös Radiokorjaajan käsikirjan. Hän oli ostanut käsikirjan korjatakseen itse rikkoutuneen radionsa ja kun ei siinä onnistunut oli hän ostanut uuden radion ja näin halusi lahjoittaa minulle rikkinäisen radionsa ja myös ohjeet sen korjaamiseksi. Osat joita vanhoista radioista en tarkoitukseeni saanut tilasin postimyyntinä Elektrofoto Oy:sta, Annankadulta Helsingistä - Isältä ja äidiltä anelemalla rahoituksella.

Viimeisimmäksi rakenteluksi Similässä jäi magnetofoni. Kerron tässä siihen liittyvän tarinan: Kulkukauppias Pätsi Posiolta oli kiertueellaan asettunut meille muutamaksi päiväksi kortteeria, odottamaan tilaamaansa postilähetystä Helsingistä. Olin saattamassa magnetofonirakennelmaani kokeiltavaan kuntoon kun Pätsi ja isä kehuivat kovaäänisesti pirtin pöydän äärellä hevosiaan, Pätsin päästäessä vähänväliä remakan naurun - hänellä oli varsin kantava ääni. Laitoin seinällä olevan radion kovaäänisen mikrofoniksi magnetofonirakennelmaani – ei ollut rahaa vielä oikeaan mikrofoniin.  Talletin keskustelun magnetofonille heidän tietämättään. Kun Pätsi lähti ruokkimaan hevostaan minä silläaikaa käänsin parilla johdon juotoksella mikrofonina olleen kovaäänisen takaisin radion kovaääniseksi ja käynnistin nauhalle tallentuneen keskustelun radiosta kuuluvaksi.

Pätsin palattua tallireissulta, hän pirttiin astuessaan otti pari askelta ja alkoi höristellä korviaan huudahtaen "kuunnelkaa! Minähän olen radiossa! Minua haastatellaan!" - perään kovaääninen makea naurun remakka. Isä-Iivarikin pyörähti pöydän ääressä tuijottaen suu auki vuoroin radiota vuoroin minua, aivan kuin aavistellen oliko tuo totta että radio oli siepannut heidän keskustelunsa vai oliko siinä minun tyhjäntoimittajakotkotuksilla jotakin tekemistä?

Tunnustin tallettaneeni keskustelun ihan itse rakentamallani magnetofonilla ja laittaneeni sen soimaan radion kautta. En muista isän enää tämän tapahtuman jälkeen sanoneen harrastustani tyhjäntoimitukseksi. Myöhemmin hän myös kuunteli mielellään radiosta kuopuslapsensa Juhanin runonlausuntaa joita olin magnetofonilla äänittänyt ferriittinauhalle.

Harrastukseni alkoi muuttua vakavampaan suuntaan kun enoni Leevi oli kuullut kylällä juttuja ihmetystä herättävästä harrastuksestani. Hän tuli luokseni Pelkosenniemen kunnanhallituksen puolesta esittämään josko lähtisin Rovaniemelle Lapin Keskusammattikouluun, jonne ollaan perustamassa radiolinjan ammattikoulua kaksivuotisena pilottikurssina. Pelkosenniemen kunnasta olisi mahdollista esittää yhtä oppilasta osallistumaan tälle pilottikurssille. En hangoitellut yhtään vastaan ja sanoin, että jo vain saapi toki esittää, lähden mielelläni kun kerran majoitus ja ruokakin on ilmainen niin ei vanhemmillanikaan voi siihen olla vastaansanomista.

 

ARMEIJJA

Varusmiespalvelu oli minulle aivan kuin olisi ollut ammattikoulun jatkumoa. Kutsunnoissa olin esittänyt halukkuuteni viestipuolelle joka huomioitiin niin, että päädyin suorittamaan varusmiespalvelusta Ensimmäiseen erilliseen viestikomppaniaan - 1.ErVK - Oulun kaupungin kasarrmille.

Alokasjaksolla oli mahdollista pääsykokein hakeutua haluamalleen linjalle. Minähän tietysti koulutukseni ja harrastukseni mukaisesti valitsin radiolinjan. Läpäisin pääsykokeen hyväksytysti, johtaen Riihimäelle Viestikouluun suuntaradiolinjalle.

Aliupseerikurssikin tuli hyväksytysti suoritetuksi. Alkoi mielenkiintoinen varusmiespalvelun loppujakso Oulun varuskunnan Keskuskorjaamolla, radio- ja kaikenlaisten viestintään liittyvien elekroniikalaitteiden huoltotehtävien parissa. Korjaamotyön lisäksi Kasarmilla suuntaradion huoltotehtävät. Päivät olivat mielenkiintoisia ja työntäyteisiä.

Tuolta korjaamojaksolta mieleeni on jäänyt eräs itsetuntoani kohottava tapaus:

Korjaamon sotilasmestari - työnjohtaja - tuli luokseni jutulle kysyen, että onko sinulla Tapio mitenkä tietämystä autoradioiden häiriöistä ja voisitko mahdollisesti auttaa kenraalin uuden-, rätisevän autoradion äänenlaadun parantamiseksi?  Autoon oli asennettu uusi ula-radio joka kenraalin mielestä oli rätissyt aivan liikaa vaikka sitä oltiin Oulun radiokorjaamoilla useaan otteeseen käytetty huollossa eikä sitä rätinää oltu saatu kokonaan pois. Kaikki sytytspuolen häiriönpoistokonstit oli kuulemma tehty. Siinä tovinaikaa tuumaillessani tuli mieleeni Oulun voimakas ula-lähetyskenttä ja kun sytytyspuolella kaikki voitava jo oli tehty esitin sotilasmestarlille: ”Kosta rätinä ei johdu oletettavastikaan heikosta ULA-kentästä niin ehkä voitaisiin kenttävoimakkuuden kustannuksella suurentaa suhdeilmaisimen rajoittajakondensaattoria niin, että amplitudipiikit suodattuisi rätisemästä. Enhän tiedä onko konstia jo käytetty mutta sehän selkiää kunhan tutkitaan onko sitä vara suurentaa”. No olihan sitä vara suurentaa. Kenraali tuli oikein kädestäpitäen minua kiittämään. Oli se kovasti erikoinen ja mieleeni jäävä tapaus kerrassaan.

Kotiuttamiseni lähestyessä esitettiin mahdollista työpaikkaakin minulle kersantin vakanssina Oulun varuskunnan korjaamolla. Olin tietenkin otettu tarjouksesta mutta en ollut vielä valmis suoraan varusmiespalveluksesta jäämään armeijan vakanssille, vaan oli kovempi halu kokeilla siipien kantavuutta siviilielämän palveluksessa. Vapauduin varusmiespalveluksesta reserviin alikersanttina syyskuussa 1963.

TAMPEREELLE - LEIPÄTYÖ PUOLUSTUSVOIMISSA 42-VUODEKSI

Varusmiespalveluksesta päästyäni syyskuussa 1963 lähdin kyläilymielessä siskoni Emman luokse Tammpereelle, ajatellen samalla katsastella sieltä elektroniikka-alan työmahdollisuuksia.

Mahdollisuuksiahan toki olisi auennut mutta kun oli yleislakko - tai jokin sen tapainen työnseisaus 1963 - Töitähän kyllä tarjoutui mutta vasta kun lakko loppuisi. Pyysivät käymään silloin uudestaan.

Äidin antamat matkarahat hupeni lyhyessä ajassa – Tampereen runsaslukuiset, hurmaavat naiset. Aloin elättää itseäni velaksi siskoni ruokakunnassa.

Tartuin vastahakoisesti lankomieheni Urhon ehdotukseen hakea töitä Ilmavoimien Varikolta. Hänen mielestä siellä olisi myös koulutukseni alaa vastaavaa työtä. Hän kertoi sodan ajalta jääneen sieltä sellaisen kuvan.

Minulle oli jotensakin outo ajatus lähteä takaisin puolustusvoimiin kun juuri olin sieltä vapautunut. Mutta lankomieheni mieliksi päätin lähteä kokeilemaan, ajatellen ettei sieltä työtä minulle heruisi. Mutta kuinka kävikään: Päästyäni Valmetin portista sisään, vastaan asteli insinöörimajurin laattoja kantava henkilö, jolle hätäisesti esitin asiani, ojentaen samalla hänelle kaikki todistukseni elektroniikka-alalta eli ammattikoulu ja varusmiespalvelu. Silmätellessään todistuksiani hän tuumasi – ”oikein hyviähän nämä todistukset. Olemmekin hakemassa transistoritekniikkaa osavaa henkilöä Ranskasta uushankintana tulevan Fouga Magister- koulutuskoneiden navigointikaluston huoltoon, että tuosta pääovesta vaan sisään ja käytävää niin pitkälle kuin se päättyy. Esitäppä asia siellä työnjohtajalle”.

Tulin täysin yllätetyksi Ilmavoimiin pääsyn suhteen. Olin vähällä saada paniikin – mielessä käväisi pyörähtää takaisin valmetin porttia kohden - sain kuitenkin hillittyä itseni ja aloin askeltaa kohti Ilmavoimien Varikon pääovea.

Sitä pitkää käytävää kävellessäni osasto-osastolta, pälyilin sivuilleni ja näin vain siviilipukuisia työntekijöitä. Se näkymä rauhoitti pelkoani – ei armeijasta merkkiäkään. Perillä yritin etsiä työnjohtajaa jolla oletin jo olevan armeijan tunnusmerkkejä. Puhuttelemaan tuli kuitenkin täysin siviilihenkilö jolla olli yllään vähän muista tyntekijöistä erottuva työtakki. Esitin hänelle asiani todituksineen ja sain kuulla koulutukseni olevan sopivan – transistoritekniikka - haettavana olevaan työpaikkaan. Sain samalla paikanpäällä täytettäväkseni hakemuslomakkeet.

Meni muutama päivä hakemukseni jättämisestä kun sain kutsun aloittaa tyot Ilmavoimien Varikolla.

Alkuun sain koulutuksen Fouga Magister-suihkuhävittäjäkoulutuskoneen radiokompassin huoltoon. Henkilökohtaisena opettajana minulla oli Ranskasta henkilö sukunimeltään Barot ja Valmetilta tulkkina Simonen, hän kertoi oppineensa Ranskaa Muukalaislegioonassa.

PUOLUSTUSVOIMILTA SAAMA KOULUTUKSENI

Suuntaradioasentaja-aliupseerikussi 15.07.1963, Viestikoulu, Riihimäki

Tutka- ja laskinlinjan peruskurssi 20.12.1965, Sähköteknillinenkoulu, Riihimäki

Tutka- ja laskinlinjan mestarikurssi 01.09.1967, Sähköteknillinenkoulu, Riihimäki

Draken- hävittäjälentokoneen tyyppikurssi 1971, Ruotsi

MIG21 bis- hävittäjälentokoneen tyyppikurssi 21.03.1978, Neuvostoliitto

Mikrotietokoneet ja -prosessorit sekä niiden ohjelmointiin assembrer- ja basic-kieli 07.10.1983, Tampereen Ammatillinen kurssikeskus

Mikrotietokonekurssi 21.03.1986, Ilmavoimien Esikunta, Tikkakoski

Tietojenkäsittelyn peruskurssi 09.05.1986, Puolustusvoimien ATK-laitos

TEHTÄVÄNIMIKKEENI TOIMIHENKILÖNÄ PUOLUSTUSVOIMISSA

Työnjohtaja (lentokone-elektroniikka- ja metrologialaitteiden kalibrointi/huolto).

Tarkastaja (laatu- ja lentokelpoisuusosasto).

OMANTOIMEN OHEISENA

ATK- kouluttaja

ATK- tukihenkilö

ATK- tietojärjestelmien suunnittelu, -koodaus, -koulutus ja päällikkyystehtävät.

SOTILASARVONI RESERVISSÄ

Alikersantti 15.07.1963

Korpraali 29.03.1963

Kersantti 06.12.1970

Ylikersantti 06.12.1975

Vääpeli 06.12.1989.

KUNNIAMERKKINI

Suomen Valkoisen Ruusun mitali (ent SVR) 04.06.1979

Suomen Valkoisen Ruusun 1. lk:n mitali 04.06.1989.

ELÄKKEELLE PUOLUSTUSVOIMISTA 2005, 42 VUOTTA PAVELLEENA

Pitkä työrupeamani Puolustusvoimissa - Ilmavoimien Varikko, Lentovarikko, Lentotekniikkalaitos – on ollut minulle hyvin mielenkiintoinen, antoisa itseäni kehittävä aika. Olen saanut koko työikäisen elämänjakson työskennellä monipuolisesti huippuelektroniikan parissa, josta jo lapsuudessani unelmoin, elektroniikan alkeita harrastellen.

Leipä on ollut pitkä ja voitakin sen päälle riittävästi. Hallaöitä ei ole tarvinnut pelätä vaan mielenkiintoista työtä on saanut tehdä turvallisin mielin.

Töistä eläkkeelle mukaani jäi ohjelmoitikoodaus, osaksi harrastuksiani ja ylläpitämään vanhenevan ihmisen harmaita aivosoluja eli muistia. Lisäksi sain läksiäislahjaksi kunnostetun armeijan polkupyörän, eläkepäivieni fyysisen kunnon ylläpitämiseksi - kiitos siitä!

Lopuksi vielä kerran suuret kiitokset Puolustusvoimille ja Lentotekniikkalaitoksen henkilökunnalle ajasta jossa yhdessä saimme työskennellä Suomen Puolustusvoimien hyväksi.

Kommentit

13.09.2022 02:04

Heikki JSalminen

Hieno tarina harrastuksen ja ammatin sulautumisesta yhteen. On onni, kun saa kokea työnsä mielekkäänä ja mielenkiintoisena